Fiiliskatsaus Sodiksesta

Se on vihdoin taas täällä - Midnight Sun Film Festival - tapahtuma, joka toimii vuotuisena motivaatiopiikkinäni keskiyön auringon alla. Tänä vuonna tuo aurinko ei ole kyllä festarikansaa kovasti hyväillyt, ja olenkin tukenut paikallista yrittäjyyttä ostamalla lämpökerraston ja pipon.

Tänäkin vuonna olen nähnyt uskomattomia elokuvia, joista ainakin osasta postailen vielä festareiden jälkeen enemmänkin.

Mieleenpainuvimpiin kokemuksiin on tänä vuonna ehtinyt lukeutua Tsadista kotoisin olevan Mahamat-Saleh Harounin elokuvat. Afrikkalaisten ohjaajien töitä pääsee näkemään niin harvoin, joten olen viime vuosina koettanut nähdä niitä täällä mahdollisuuksien mukaan.

Karaokenäytökset ovat joka vuoden festareiden kohokohtia. Tänä vuonna näytöksenä oli Blues Brothers. Loistava tunnelma, kun ihmiset, joihin olen vanhempieni kautta tutustunut (ja jotka ovat olleet paikalla kasvaessani elokuvissa nykyiseksi ihanaksi itsekseni) vetävät karaokenäytöksen yhtenäisyyden seuraavalle asteelle, ja aloittivat ison teltan lavan vallanneet reivit Shake Your Tailfeatherin tahtiin.

Kolmas jo tässä vaiheessa nostamani näytös, johon pureudun vielä myöhemmin lähemmin, on VOL-ryhmän rekonstruoima näytös Nyrki Tapiovaaran kadonneesta elokuvasta Kadonnut sävel.
Erittäin hyvää eri taiteenaloja yhdistelevää työtä ryhmältä.

Kaksi ja puoli päivää elokuvia takana, noin 24h edessä ennenkuin käännämme Johannan kanssa auton takaisin etelää kohti. Festareiden jälkeen palaan parinkin postauksen kanssa asiaan.

Billy Elliot -vertailua

Istun lentokoneessa ja päivitän puhelimella Bloggeria.. Kaikkea sitä.

Oltiin Johannan kanssa Lontoossa pienellä city breakilla kesän alun kunniaksi. Reissuun mahtui paljon, koska Lontoossa on aina tekemistä. Tällä kertaa huipennettiin reissu katsomalla Lee Hallin kirjoittama Billy Elliotin musikaaliversio Victoria Palace Theatressa.

Billy Elliot on tarinana aivan ihana, ja Stephen Daldryn ohjaama elokuvaversio on yksi "pakko katsoa säännöllisin väliajoin" -listallani, joten oli varsin mielenkiintoista nähdä, minkälainen musikaali tarinasta oli tehty.

Live-musikaali oli paljon komeampi kokemus kuin osasin toivoa. Musiikkikohtausten aikana nousi useampaan kertaan karvat pystyyn, ja tanssijoiden fysiikka oli mieletöntä katsottavaa. Nimihahmon ja Michaelin näyttelijöiden suoritus vei reilusti mukaansa. Rooleissa oleville nuorille on varmasti tällä pedattu hienot mahdollisuudet tulevaisuuden lavoille, jos tanssin ja näyttelemisen into pysyy samana.

Musikaali pureutui myös paljon elokuvaa tarkemmin ja kantaaottavammin Billy Elliotin sosiaaliseen ja taloudelliseen ympäristöön. Vuosien 1984 - 85 kaivostyöläisten lakko ja Margaret Thatcherin hallinnon viha lakkolaisten keskuudessa tehtiin näkyväksi. Poliisien ja lakkolaisten yhteenotot kuvattiin harkituilla koreografioilla. Elton Johnin säveltämä musiikki toimi eri tilanteissa pelottavan hyvin.

Nicola Blackwell & Jamie Bell elokuvaversiossa. Kuva: IMDb, Universal Studios

Tämä oli kolmas suuri musikaali, jonka olen kansainvälisillä lavoilla nähnyt. En tiedä, onko edellisten muisto päässyt laimenemaan, mutta Billy Elliot tuntuu ainakin toistaiseksi tehneen minuun näistä suurimman vaikutuksen. Suosittelen musikaalia, jos Lontoossa satutte liikkumaan. Jos ette, katsokaa elokuva ja nauttikaa nuoresta Jamie Bellistä ja aina yhtä ihanasta Weasleyn äitinäkin tunnetusta Julie Waltersin tulkitsemasta Mrs. Wilkinsonista.