12 Years a Slave ja sen tunnelmat

Eilen pääsin toteuttamaan pari kuukautta kutittaneen tarpeeni katsoa palkitun ja useita ehdokkuuksia saaneen, Steve McQueenin elokuvan 12 Years a Slave. Olin kuullut elokuvasta pelkkää hyvää, ja nyt elokuvan nähneenä voin kompata näitä kommentteja mielelläni.

Vapaan mustan miehen joutumisesta orjaksi ja takaisin vapauteen pyrkimisestä kertovan 12 Years a Slaven kuvat olivat kyllä välillä karua katseltavaa. Ei ollut miellyttävää katsoa henkilöhahmojen alistamista ja omaa voimattomuutta valkoisen sortajan alaisuudessa.

Kuten yllä jo sanoin, pidän elokuvaa kuitenkin loistavana teoksena, jonka katsomisen jälkeen oli jonkin aikaa kohtalaisen sanaton olo, kun pohti niitä rikoksia ihmisyyttä vastaan, joita valitettavasti maailmassa tehdään vieläkin. Hans Zimmerin musiikki, komeat roolisuoritukset (mainittakoon päähenkilön, Solomon Northupin näyttelijä Chiwetel Ejiofor, Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o ja inhoreaktion aiheuttaneen valkoisen isännän, Edwin Eppsin näyttelijä Michael Fassbender) ja hyvin ohjattu kokonaisuus tekivät elokuvasta katsomisen arvoisen. Negrospirituaalit alkuperäisessä ympäristössään, 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltojen tanssimusiikki ja elokuvaan sävelletty tausta tekivät 12 Years a Slavesta musiikillisestikin mielenkiintoisen kokemuksen.

Harva elokuva on kuluneina vuosina saanut minulle samanlaista reaktiota kuin 12 Years a Slave. Sanattomuus ja pieni ahdistus joka elokuvan rankoista kuvista jäi, muistutti minua taas elokuvataiteen rikkaudesta ja sen taidosta koskettaa minua ja osua katsojan tunteisiin. Varoitan kuitenkin, että mikäli kiinnostuksesi elokuvaan heräsi tätä lukiessasi, pohdi elokuvan katsomista pariin kertaan mikäli tapanasi on ottaa raskaasti valkokankaalla näkemäsi raakuudet ja tunnetilat.

Benedict Cumberbatch ja Chiwetel Ejiofor.

Kuva: Fox Searchlight Pictures, Jaap Buitendijk

Hugo - positiivinen yllätys

Eilen tv:stä tuli Scorsesen elokuva Hugo vuodelta 2011. Itselläni ei ollut siitä sen kummempia odotuksia, mutta muistelin nähneeni sen puoliksi nukkuessani lentokoneessa ilman omia kuulokkeita viikon opintomatkan jälkeen viime syksynä. Elin käsityksessä, että elokuva on semitylsä lasten seikkailu, jossa juostaan eri koneiden puuttuvien osien perässä pitkin Pariisia.

Johanna kuitenkin sai mut katsomaan elokuvan eilen ajatuksella läpi. Ennakkokäsitykseni osoittautui harvinaisen virheelliseksi. Hugo vei mut mukanaan, kuten hyvä elokuva yleensä onnistuu. Elokuva on kunnianosoitus elokuvataiteelle lukuisten viittauksiensa ja yllättävän tarinansa ansiosta. 1930-luvun Pariisi, tarkat kuvaukset koneiden mekaniikasta ja värikkäät yksityiskohdat (eikä vähiten päähenkilön todella hämmentävän siniset silmät) tekivät elokuvasta visuaalisesti miellyttävän.

Elokuvan teemat saivat katsojan mukaansa, ja henkilöhahmot olivat pääosin kiehtovia. Tarina olikin mukava, ja seikkailut tapahtuivat paljon muuallakin kuin koneiden osien perässä. Ja onhan se suhteellisen hienoa nähdä Buster Keaton, Harold Lloyd ja Charles Chaplin samassa elokuvassa.

Laitan tähän vielä tämänkin elokuvan trailerin.



Tämmöistä tänään, jotakin muuta ensi kerralla, joka on joskus, kun minulle tulee asiaa jostakin enemmän tai vähemmän aiheeseen liittyvästä.

Blogista ja DocPointista

Tervetuloa,

olet löytänyt itsesi Elppanderin uudesta blogista, jonka tarkoitus on kertoa elokuvakokemuksistani ja paikoitellen joistain muista aiheista, joista koen tarpeelliseksi kirjoittaa. Ajatus omasta uudesta blogista oli kutitellut takaraivossa jo jonkin aikaa, kunnes kuluvan viikon rekrytointiluennon aikana päätin kehittää näkyvyyttäni verkossa jakamalla ajatuksiani pääasiassa katsomistani elokuvista ja joistakin muista mielestäni päivittämisen arvoisista teemoista.

Elokuvat valitsin blogini pääteemaksi, koska kyseessä on taiteenmuoto, jolla minut on kasvatettu ja johon minä olen kasvanut. Elokuvien kanssa ei tule ikinä tylsää, ja niiden kautta olen oppinut hahmottamaan itseäni ja ympäröivää maailmaa. Ja ovathan ne tietenkin hienoa viihdettäkin. Onpa aika diippiä tekstiä, mutta kuitenkin, tärkeä osa elämästäni on kyseessä.

Käytiin Johannan kanssa katsastamassa tämän vuoden DocPointin meiningit. Valitettavasti kosketukseni tämän vuoden festivaaliin jäi vain yhden elokuvan varaan, koska työt pitävät minut Porvoossa koko viikonlopun. Onneksi taisimme kuitenkin valita juuri oikean poiminnon tämän vuoden ohjelmistosta. Katsoimme Nicholas Philibertin viime vuonna valmistuneen elokuvan La Maison de la Radio. Tässä elokuvan traileri:



Ison ranskalaisen radiotalon päivää kuvaava elokuva loi monipuolisen kuvan radion toimituksesta. La Maison de la Radio tarjosi näkymiä muusikoiden, tuottajien, toimittajien ja muiden aseman työntekijöiden päivään. Elokuva herätti monenlaisia tunteita, kun erilaiset radio-ohjelmat valmistuivat valkokankaalla. Suurin osa Philibertin materiaalista oli ilmeisesti noin vuodelta 2011. Arabikevään tapahtumia ruodittiin uutistoimituksessa ja haastattelussa kävi myös asiantuntija kertomassa omia näkemyksiään Japania ravistelleesta tsunamista.

Raskaiden teemojen lisäksi La Maison de la Radio muistutti elämän pienistä iloista. Asiastaan innostuneet ihmiset ovat suloisia, oli asia sitten ukkosmyrskyjen bongaus tai perunankuorinta. Suuren awww-reaktion aiheutti luonto-ohjelman tekijä, joka huolella naamioi mikrofoninsa metsäaukealla, ja istuu pimenevässä yössä puun juurella seuraamassa materiaalinsa kertymistä. Radiotalosta puhuttaessa on ilmeisen selvää, että elokuvaan mahtui myös hienoja musiikillisia hetkiä kokeellisesta soittimenrakentamisesta saksalaiseen klassisen kuoron harjoituksiin.

Elokuva oli kaikinpuolin viihdyttävä ja sivistävä. Toivoisin saavani mahdollisuuden nähdä tuon joskus vielä toisenkin kerran perheeni kanssa. Mahdollisille lukijoillenikin suosittelen, että jos ikinä vastaan tulee mahdollisuus nähdä La Maison de la Radio, älkää jättäkö mahdollisuutta käyttämättä. Elokuva vie mukanaan kyllä.

Kiitos mielenkiinnostanne, palaan asiaan varmaan viikon kuluessa tai kun olen seuraavan elokuvakokemukseni saanut.