Elokuvavuoteni 2014

Taas lähenee vuosi loppuaan, ja viimeisin postaus on näköjään tehty loppukesästä. Pahoittelut tämän unohtumisesta. Alkavana vuonna koetan aktivoitua blogini suhteen uudestaan ja jakaa elokuvapohdintojani säännöllisemmin. Loppuvuoteeni on kuulunut elokuvahörhöilyjen lisäksi jenkkifutiksen aloittamista, ja on välillä pitänyt koulutöihinkin keskittyä.

Lokakuussa kävin Irlannissa, ja jokakertainen vierailu Irish Film Institutessa tuli suoritettua. Katsoin siellä elokuvan '71, brittiläis-irlantilainen (2014) yhteistyöelokuva, joka sijoittui Belfastin mellakoihin filmin nimivuonna. Jälleen kerran rupesi harmittamaan, ettei Suomessa ole vastaavanlaista paikkaa, jossa on elokuvasalit, elokuvakauppa, ravintola, baari ja elokuvataidetta tukeva, säilövä ja kansan sivistyksestä huolehtiva laitos saman katon alla, niin että siellä olisi asiakkaitakin.

Uutta jenkkifutisharrastustani tukien katsoin elokuvan Undefeated (Yhdysvallat, 2011), joka muistutti siitä sosiaalisesta ympäristöstä, jossa lajiani suuressa mittakaavassa seurataan, harrastetaan ja arvioidaan. Elokuva dokumentoi kehnoissa oloissa kasvaneiden high schoolin kävijöiden joukkueen kehitystä yksilöinä ja tiiminä jefukentällä ja sen ulkopuolella.

Syksyn aikana Suomi menetti hienon miehen, kun Peter von Bagh hävisi sairaudelle. Saa nähdä, minkälainen ohjelmisto ja tunnelma meillä on Sodankylässä ensi kesänä filmijuhlilla. Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka Petterin työtä jatketaan. Vastaavanlaista tietämystä ja ymmärrystä on vaikea uskoa toisen ihmisen saavuttavan. Toivottavasti myöhemmät polvet kuitenkin osaavat arvostaa Petterin perintöä ja sivistystyötä.

Näihin pohdintoihin lopetan bloggaamisen tältä vuodelta. Vuonna 2015 koetan aktivoitua tämän suhteen.

Lyhäreitä Vanhassa Porvoossa

Viime viikonloppuna kävimme kahtena iltana Johannan kanssa katsomassa lyhytelokuvia Movies by the River -tapahtumassa Porvoon vanhassa kaupingissa ranta-aittojen välissä. Tutustuttiin Kulttuurirykmentin järjestämään tapahtumaan viime vuonna, ja pakkohan sinne oli tänäkin vuonna raskaisen iltavuorojen jälkeen mennä, kun kerrankin Porvoossa jotain näin päheetä tapahtuu.

Movies by the River on mukava ja rento kulttuuritapahtuma tunnelmallisessa ympäristössä. Paikallinen deli-ravintola pyörittää festareiden ruoka- ja juomapuolta, ja osa tapahtuman vieraista keskittyykin ruokapöydän ääressä seurusteluun hieman innokkaammin kuin lyhäreihin. Jos ei taustaäänien anna haitata, tapahtuma on mainio henkireikä loppukesän fiiliksissä.

Ohjelmatarjonta keskittyi tämän vuoden tapahtumassa eurooppalaiseen lyhytelokuvaan. Joukossa oli myös suomalaista tuotantoa ja yksi iranilainenkin pätkä ohjelmistoon mahtui.

Perjantain ohjelmistosta haluan nostaa erityisesti animaatioelokuvan Der Kiosk (Sveitsi, 2013, ohjannut Anete Melece), joka kosketti reissaamisesta haaveilevaa kioskityöntekijää erityisesti. Onneksi minun ja maan tunnetuimman kioskiketjun suhde ei yhtä tiivis ole, kuin elokuvan päähenkilöllä oli omaan koppiinsa. Perjantain kotimaisista nostaisin esiin kaimani Elli Vuorisen animaation The Tongueling (Kielitiettyni, Suomi, 2010), jossa kieli, yksi maanpäällisten eläinten hauskimmista ja ällöimmistä elimistä, oli suuressa osassa yksinäisen miehen etsiessä mielitiettyään. Henkilökohtaisesti kosketti myös elokuvan voimasta kertova pätkä Hsu Ji (Ranska, 2012, ohjannut Thomas Rio), jossa filmin ja oikean maailman hahmot hyppivät sujuvasti ulottuvuudesta toiseen.

Lauantain ohjelmistosta nostan Benjamin Busnelin On s'y met (Ranska, 2013), joka kuvasi pariisilaista vihreää pariskuntaa Sarkozyn kauden päättäneenä vaalipäivänä, kun poliittisen stressin lisäksi pariskunnalla oli omassa suhteessakin kriisi käynnissä. Elokuva oli varsin viihdyttävä, ja tähän katsojaan iski pieni kaipuu takaisin Pariisiin. Lauantain ohjelmistossa oli myös kreikkalaisen Venetia Evripiotoun kaksi elokuvaa. Kreikkalais-intialaisena yhteistyönä tehty Counting Happiness (2013) oli todellinen feel good -elokuva, joka ainakin hetkeksi palautto uskon ihmisen hyvyyteen intialaisen katupojan päiviä seuratessa. Alinahatts (2013) oli henkilökuva naisesta sarjassamme "hulluja nuo kreikkalaiset". Päähenkilöllä Alinalla on enemmän tai vähemmän vakava fiksaatio hattuihin, joita on talo täynnä, ja jokaiseen mielentilaan ja tilanteeseen oma. Kokemukseni kreikkalaisesta elokuvasta ei ole tätä ennen kovin miellyttävä ollut (Dogtooth...), mutta Evripiotoun tuotannon myötä uskon, että Kreikasta voi tulla myös mukavia elokuvia.

Loppuun haluan vielä mainostaa englantilaisen 12foot6-tuotantoyhtiön sarjaa Dog Judo, johon ihastuin jo viime vuoden tapahtumassa. Yksinkertaiset ja hieman häiriintyneet koira-animaatiot naurattavat ainakin sopivassa väsymyksessä. Onnekseni löysin Dog Judoja Youtubesta, ja linkitän tähän yhden pätkän, jotta voitte itsekin nauttia brittihuumorin kauniista kukkasista.

Kesän 2014 elokuvakokemuksista

Ajattelin tännekin taas postata jotakin, ettei tämä blogi vaivu ihan unholaan. Suomen kesä on pistänyt parastaan, joten elokuviin ei ole samalla tavalla jaksanut panostaa, kuin talvikaudella, ja vaikka elokuvia on kuitenkin tullut katsottua, niistä kirjoittamisen on antanut jäädä kakkossijalle uimisen ja muiden kesäaktiviteettien taakse.

Sodiksesta on taas ehtinyt kulua jo kohta kaksi kuukautta, mutta edelleen mielessäni pyörii tämän vuoden festareiden vaikuttavin näytös. Puhun siis jälleen Vol-ryhmän rekonstruoimasta elokuvasta Kadonnut sävel (1939). Nyrki Tapiovaaran elokuva, jota alunperin esitettiin nimellä Herra Lahtinen lähtee lipettiin, on kovasti aikaansa edellä. Oravanpyörästä pois kaipaavan keskiluokan konttoriduunarin tarina ei selvästi sopinut sotienvälisen Suomen muuhun elokuvatarjontaan, josta kertoo jo naurettava nimenmuunnos. On sääli, että filmikopioiden annettiin kadota ja hajota ohjaajansa lailla. Elokuvasta olisi voinut myöhemmin kasvaa klassikko, ja Nyrki Tapiovaarasta olisi tullut suomalaisen elokuvan suurnimi muiden aikalaistensa ohjaajien rinnalle, jos ei olisi jäänyt rintamalle. Kun poistumme "ois voinu" -todellisuudesta takaisin vuoteen 2014, en voi kuin kiittää ihmisiä Kadonneen sävelen rekonstruoinnin takana. Vol-ryhmän näytös kunnioitti käsikirjoitusta, eikä värittänyt tarinaa räikeästi mihinkään suuntaan.

Viime viikonloppuna sain mahdollisuuden nauttia elokuvafestivaalitunnelmasta, kun perhetuttuni järjesti 50-vuotisjuhliinsa elokuvateltan ja perinteisen filmiprojektorin pihallensa. Ohjelmistoon kuului isännän oman varhaistuotannon lisäksi klassikoita, joista voisin nostaa esille filmin nimeltä Käpy selän alla (Mikko Niskanen, 1966). Olin kuullut elokuvasta paljon, mutta nyt vasta sain senkin katsottua ensimmäisen kerran. Elokuva täytti odotukseni. Aikansa mittapuulla paljasta pintaa oli jopa runsaasti, ja teemat pyörivät nuoruuden ja omien halujen ympärillä. Soundtrackin pariakin kappaletta olen kuunnellut vanhempieni autossa koko ikäni, ja nyt voin sanoa näiden kappaleiden toimivan paitsi omina kokonaisuuksinaan, myös mainiosti osana suomalaista elokuvahistoriaa.

Yritän saada seuraavan postauksen hieman nopeammin liikenteeseen, vaikka viime aikoina elokuvakokemukseni ovat jääneet pääasiassa pintapuolisiksi Netflix - ja silloin tällöin dvd-löydöiksi, joista ei kovasti sanottavaa ole. Eilen tosin katsottiin Johannan kanssa Sweeney Todd - The Demon Barber of Fleet Street (2007), ja se nyt on ihana, koska a) musikaali, come on, b) Alan Rickman ja c) Helena Bonham-Carter. Nämä tekevät mistä tahansa elokuvasta katsottavan ja jopa nautinnon.

Fiiliskatsaus Sodiksesta

Se on vihdoin taas täällä - Midnight Sun Film Festival - tapahtuma, joka toimii vuotuisena motivaatiopiikkinäni keskiyön auringon alla. Tänä vuonna tuo aurinko ei ole kyllä festarikansaa kovasti hyväillyt, ja olenkin tukenut paikallista yrittäjyyttä ostamalla lämpökerraston ja pipon.

Tänäkin vuonna olen nähnyt uskomattomia elokuvia, joista ainakin osasta postailen vielä festareiden jälkeen enemmänkin.

Mieleenpainuvimpiin kokemuksiin on tänä vuonna ehtinyt lukeutua Tsadista kotoisin olevan Mahamat-Saleh Harounin elokuvat. Afrikkalaisten ohjaajien töitä pääsee näkemään niin harvoin, joten olen viime vuosina koettanut nähdä niitä täällä mahdollisuuksien mukaan.

Karaokenäytökset ovat joka vuoden festareiden kohokohtia. Tänä vuonna näytöksenä oli Blues Brothers. Loistava tunnelma, kun ihmiset, joihin olen vanhempieni kautta tutustunut (ja jotka ovat olleet paikalla kasvaessani elokuvissa nykyiseksi ihanaksi itsekseni) vetävät karaokenäytöksen yhtenäisyyden seuraavalle asteelle, ja aloittivat ison teltan lavan vallanneet reivit Shake Your Tailfeatherin tahtiin.

Kolmas jo tässä vaiheessa nostamani näytös, johon pureudun vielä myöhemmin lähemmin, on VOL-ryhmän rekonstruoima näytös Nyrki Tapiovaaran kadonneesta elokuvasta Kadonnut sävel.
Erittäin hyvää eri taiteenaloja yhdistelevää työtä ryhmältä.

Kaksi ja puoli päivää elokuvia takana, noin 24h edessä ennenkuin käännämme Johannan kanssa auton takaisin etelää kohti. Festareiden jälkeen palaan parinkin postauksen kanssa asiaan.

Billy Elliot -vertailua

Istun lentokoneessa ja päivitän puhelimella Bloggeria.. Kaikkea sitä.

Oltiin Johannan kanssa Lontoossa pienellä city breakilla kesän alun kunniaksi. Reissuun mahtui paljon, koska Lontoossa on aina tekemistä. Tällä kertaa huipennettiin reissu katsomalla Lee Hallin kirjoittama Billy Elliotin musikaaliversio Victoria Palace Theatressa.

Billy Elliot on tarinana aivan ihana, ja Stephen Daldryn ohjaama elokuvaversio on yksi "pakko katsoa säännöllisin väliajoin" -listallani, joten oli varsin mielenkiintoista nähdä, minkälainen musikaali tarinasta oli tehty.

Live-musikaali oli paljon komeampi kokemus kuin osasin toivoa. Musiikkikohtausten aikana nousi useampaan kertaan karvat pystyyn, ja tanssijoiden fysiikka oli mieletöntä katsottavaa. Nimihahmon ja Michaelin näyttelijöiden suoritus vei reilusti mukaansa. Rooleissa oleville nuorille on varmasti tällä pedattu hienot mahdollisuudet tulevaisuuden lavoille, jos tanssin ja näyttelemisen into pysyy samana.

Musikaali pureutui myös paljon elokuvaa tarkemmin ja kantaaottavammin Billy Elliotin sosiaaliseen ja taloudelliseen ympäristöön. Vuosien 1984 - 85 kaivostyöläisten lakko ja Margaret Thatcherin hallinnon viha lakkolaisten keskuudessa tehtiin näkyväksi. Poliisien ja lakkolaisten yhteenotot kuvattiin harkituilla koreografioilla. Elton Johnin säveltämä musiikki toimi eri tilanteissa pelottavan hyvin.

Nicola Blackwell & Jamie Bell elokuvaversiossa. Kuva: IMDb, Universal Studios

Tämä oli kolmas suuri musikaali, jonka olen kansainvälisillä lavoilla nähnyt. En tiedä, onko edellisten muisto päässyt laimenemaan, mutta Billy Elliot tuntuu ainakin toistaiseksi tehneen minuun näistä suurimman vaikutuksen. Suosittelen musikaalia, jos Lontoossa satutte liikkumaan. Jos ette, katsokaa elokuva ja nauttikaa nuoresta Jamie Bellistä ja aina yhtä ihanasta Weasleyn äitinäkin tunnetusta Julie Waltersin tulkitsemasta Mrs. Wilkinsonista.

Klassikosta nimeltä Oz-maan velho

Sain eilen poistettua taas yhden asian elokuva-aiheiselta bucket-listiltäni. Katsottiin Johannan kanssa klassikon mainetta kantava The Wizard of Oz. En ole varma, miksi en ollut tuota elokuvaa aiemmin nähnyt, vaikka hahmot ja tarina pääpiirteittäin on niin moneen kertaan kierrätetty ja varioitu, että en elokuvasta suuremmin mitään uutta oppinut.

The Wizard of Oz oli kaunis ja söpö elokuva, vaikka tarina mielestäni olikin kohtalaisen tylsä. Musikaaliset kohtaukset, suloinen nuori Judy Garland ja muoviset Technicolor-värikuvat aiheuttivat monta "aww-reaktiota" pienessä yleisössämme.

Ymmärrän siis, miksi The Wizard of Oz on noussut koko perheen klassikoksi, vaikka se ei henkilökohtaisten suosikkieni joukkoon yletäkään. Lapsiperheille voin lämpimästi suositella!

Ainiin, muistakaa äänestää eurovaaleissa!
Ja ainiin, Johanna on aloittanut oman bloginsa. Jos kukka- ja puutarhajutut iskevät, käykää tsekkaamassa täältä.
Vielä yksi ainiin, alle neljä viikkoa Sodiksen alkuun, en malttaisi odottaa!

Sodiksen ensimmäisistä ohjelmistopaljastuksista

Reissujen ja koulutöiden ohessa pääsin vihdoin päivittämään blogianikin pienen tauon jälkeen.

Viime viikolla Midnight Sun Film Festival julkaisi ensimmäisen tiedotteensa kesän festareiden vieraista. Tietoa oli odotettu jo kauan, ja hienoltahan se tuntui saada pienet spoilaukset siitä, mitä odottaa kesäkuulta.

Kuten monena aikaisempanakin vuonna, eivät kaikki paljastetut nimet etukäteen kovasti kelloja soittaneet, mutta kyllä sieltä listasta tuttujakin nimiä löytyi.

Odotan kovasti aamukeskustelua Peter Greenawayn kanssa. Miehen elokuvat ovat sen verran hämmentäviä, että kiinnostaa kyllä tietää hieman herrasta teosten takana. Myös Samantha Fullerin elokuva isästään on varmasti mielenkiintoinen kokemus.

Erittäin innoissani olen niistä tutuista nimistä, joita ilman alkaa olla jo vaikea Sodista kuvitella. Cleaning Womenin säestämät mykät ovat aina hyviä kokemuksia, ja Kulkurin juhlavuotena on hyvä nähdä Chaplinin filmejä ison teltan ilmapiirissä.

Yksi pienen maailmani iloisista asioista on myös Olaf Möllerin saapuminen Sodankylään aika monetta vuotta peräkkäin. Saksalaisen mestariluokat ovat joka vuosi olleet antoisia kokemuksia, ja niistä on poistunut taas astetta sivistyneempänä.

Sodiksen tiedotteen ohjelmistosta löydät täältä.

Pariisin matkan odottamiseen elokuvahelpotusta

Lähden pääsiäislauantaina perheen kanssa Pariisiin katselemaan miltä Pariisin kevät näyttää vuonna 2014. Viikonloppuna porukoiden luona käydessäni äiti antoi käteeni Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris, ja käski katsomaan sen ennen lähtöä. Eilen sitten katsoimme tuon pätkän Johannan kanssa, ja olihan se kaunis. Tässä elokuvan traileri, joka tosin sivuaa itseäni elokuvassa eniten kiehtoneita teemoja vain ohuesti, mutta toimii kuitenkin.



Äitini sanoja lainaten, Midnight in Paris muistutti paikoin matkailumainosta. Elokuva oli täynnä kaunista kaupunkikuvausta, ja sitä oli mukava katsoa, vaikka yleensä en romanttisesta hömpästä kovasti innostukaan. Onneksi tästäkin tarinasta löytyi syvyyttä ja filosofiaa, joten sen katsominen oli sopiva piristys kurkkukipuiseen maanantaihin. Ei ole tämä elokuva turhaan saanut parhaan käsikirjoituksen Oscaria.

Midnight in Paris on rakkaudenosoitus Pariisille. Täytyy tunnustaa, että vaikka Pariisi ei kaupunkimatkakohteena ole jostain syystä minua ikinä kovasti kiehtonut, elokuva muistutti kaupungin painoarvosta eurooppalaisen kulttuurin keskuksena, jonne nyt entistä mieluummin matkustan. Ehkä etsin elokuvassa nähdyt portaat, ja löydän itseni 20-luvulta hengailemasta Hemingwayn ja kumppaneiden kanssa.

En ole vieläkään varma omasta kannastani Woody Alleniin ja hänen elokuviinsa. Pääosin pidän niistä, vaikka ne ovatkin paikoitellen äärettömän häiritseviä omalaatuisen dialoginsa ja värikylläisyytensä ansiosta. Kuitenkin katson niitä mielenkiintoisten tarinoidensa ansiosta.

The Artist - Kuvaus elokuvahistorian käännekohdasta

Katsottiin eilen Johannan kanssa vuonna 2011 palkintoja ja erityismainintoja poiminut Michael Hazanaviciusin ohjaama elokuva The Artist. Onneksi löysin elokuvan kodinkone- ja viihde-elektoniikkajätin alennuslaarista, koska jostain syystä tämä teos oli mennyt multa aivan ohi.

The Artist sijoittuu aikaan, jolloin elokuvataiteen historia oli tähän asti suurimmassa käännekohdassaan äänielokuvan syrjäyttäessä mykkäfilmit. Elokuvan päähenkilö on mykkäelokuvien tähti George Valentin (Jean Dujardin), jonka ura ja elämä kääntyy laskuun äänielokuvan aiheuttamassa murroksessa.

The Artist on hienosti tehty elokuva aikana, jolloin elokuvat ovat väreillä ja animaatioilla tehostettuja 3D-pläjäyksiä, vain varjoja siitä aitoudesta, mikä niissä on alunperin ollut. Oli miellyttävää katsoa mustavalkoista elokuvaa, joka oli käytännössä muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta mykkä, kun tiesi sen olevan vain pari vuotta aikaisemmin tehty.

Ludovic Bourcen musiikki sekä Jean Dujardinin ja Bérénice Bejon näyttelijäntyö sekä herttainen koirahahmo, jolla ei ollut nimeä, mutta roolin suoritti ilmeisesti Uggie-niminen terrieri, tekivät The Artistista kiinnostavan teoksen, jonka katsottuani muistin taas nostaa hattuani kiehtovimmalle taiteenlajille. Kyseessä on ehdottomasti yksi tämän kevään suosikkielokuvakokemuksistani.

Jean Dujardin ja Bérénice Bejo. Kuva: IMDb

Hypetyksessä on hyvä jatkaa koulutehtäviin hajoilemista ennen kuin pääsen taas seuraavan kerran nauttimaan elävästä kuvasta. Ensi kertaan siis!

Mahdollisuus mielettömään festarikokemukseen

Nyt olen kyllä innoissani, tässähän on enää kaksi ja puoli kuukautta ennen Midnight Sun Film Festivalin alkua. Sodankylän elokuvajuhlat ovat jokavuotinen kohokohta elämässäni, jonka mukaan lasken ajan kulkemista ja joka on pidettävä vapaana kaikin mahdollisin keinoin. Säestetyt mykkäelokuvat ja suuret karaokenäytökset tekevät festarikokemuksesta omalta osaltaan joka kerta omanlaisensa.

Huomasinpa tuossa, että näille kekkereille haetaan jälleen talkoolaisia tulevan kesän festareille. Itsekin olen kerran ollut vapaaehtoisena Sodankylässä, ja täytyy sanoa festarikokemuksen olleen yksi mieluisimmista reissuistani elokuvien ja keskiyön auringon pariin. Mieleni tekisi taas töihin festareille hakea, mutta taidan tänä vuonna keskittyä asiakkaan rooliin ja toimia Johannan henkilökohtaisena festarioppaana, kun saan tämän raahattua mukaani.

Suosittelen lämpimästi hakemaan, mikäli ilmaiset elokuvanäytökset ja festariruokailut houkuttavat. Duuni festareilla on rankkaa, mutta ehdottomasti tekemisen arvoista.

Hakemus ja tarkemmat ohjeet löytyy täältä. Kannattaa toimia nopeasti, koska työntekijät käyvät jo mahdollisesti hakemuksia läpi.

PeterVon Bagh ja kesän 2013 karaokenäytös. Kuva: Santeri Happonen / MSFF

Facebook-sivu avattu!

Päätinpä avata blogille oman Facebook-sivun, jotta voitte sielläkin käydä tykkäämässä ja seuraamassa ajatuksiani. Tarkoituksena sitä kautta saada myös lisää lukijoita tännekin.
Käykääpä tykkäämässä, niin saadaan luotua yhteyksiä muillakin kanavilla!

Blogin FB-sivu löytyy tästä.

Kill Your Darlings - Ajatuksia ennen koulutyötä

Muutaman viikon reissailun ja muiden kiireiden takia on blogin päivitys hieman jäänyt taka-alalle, mutta nyt koin taas tarpeelliseksi päivittää tännekin.

Jack Kerouac ja Allen Ginsberg ovat nimiä, joihin olen viime vuosien aikana useaan kertaan törmännyt, viimeisimpänä veljeni innostuttua Kerouacin kirjallisuudesta. Joskus reilu vuosi sitten huomasin fiksuksi mieheksi kasvaneen Daniel Radcliffen tekevän roolisuorituksen John Krokidasin esikoisohjauksessa Kill Your Darlings, joka kuvaa Allen Ginsbergin ja tämän ystävien yliopistoaikojen kokemusta.

Harmikseni Kill Your Darlings ei tullut Suomeen teatterilevitykseen, mutta harkitsin tallenteen ostamista itselleni. Päätökseni varmistui, kun sain kuulla USA & Canada -kurssini tehtäviin kuuluvan Film Review'n elokuvasta, joka heijastaa amerikkalaista yhteiskuntaa ja unelmaa. Allen Ginsberg ja hänen ystävänsä, joilla oli voimakas luomisen visio, ovat mielestäni mainio kohde amerikkalaista sielunmaisemaa pohtiessa.

Eilen sitten kutsuin muutaman ystävän katsomaan tämän elokuvan itseni ja parin juoman kanssa ennen Pyhän Patrikin päivän juhlistamista. Olihan tuo kohtalaisen rankka teos, mutta pidin Kill Your Darlingsista kyllä kovin paljon. Kun katsoin elokuvaa omien opiskelukavereideni kanssa, tapahtui elokuvaa katsoessa jatkuvaa tahatonta Columbia Universityn rinnastamista meidän omaan campukseen Porvoossa. Meillä olisi vain yksi luokkatila, jossa ei ole lasiseiniä, eli campuksen ainoa paikka, jossa periaatteessa olisi mahdollista toteuttaa salasuhde kirjastonhoitajan kanssa. Tietääkseni kukaan meistä ei tätä kuitenkaan toteutusaikeissa pohtinut.

Luomisen tuskan, homoeroottisten tunteiden ja tekojen, moraalisen ristiriidan ja voimakkaiden pettymysten esittäminen sujui Daniel Radcliffeltä vakuuttavasti. Vaikka katsojakavereideni suusta kuuluikin tuon tuosta "Raju Harry!", voin sanoa Radcliffen pojan kasvaneen ja todistaneen pystyvänsä näyttelemään muutakin kuin maailman kuuluisinta velhopoikaa. Daniel Radcliffen lisäksi myös toinen miespääosa, Dane DeHaan, suoriutui loistavasti Lucien Carrin näyttelemisestä. Radcliffen ja DeHaanin välinen kemia tunnetilasta toiseen välittyi katsojalle voimakkaasti.

Tässä kun itse pohdin, katsoisinko elokuvan vielä toisen kerran ennen aineeni kirjoittamista, voin suositella elokuvaa kaikille amerikkalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille sekä jazz-musiikin ja beat-sukupolven ystäville.

Ben Foster, Daniel Radcliffe ja Dane DeHaan. Kuva: IMDb

Ensimmäisistä elokuvamuistoista

Eilen katsoin Johannan kanssa Walt Disneyn klassikoksi nousseen piirretyn, Aladdinin. Hetken asiaa mietittyäni ymmärsin kyseessä olevan ensimmäinen muistoni elokuvissa käymisestä. Olin ehkä neljävuotias, ja kävin katsomassa elokuvan isän kanssa. Tiedän kyllä nähneeni elokuvia teatterissakin ennen tuota, mutta omia muistojani kelatessa en Aladdinia kauemmas näe.

Edelleen olen sitä mieltä, että kyseessä on toisiksi paras koskaan tehty piirretty tai muillakaan keinoin tehty animaatioelokuva (kukaan ei vain pysty ylittämään Leijonakuningasta). Pienen lapsen mieleen vaikutukseen teki kosketus aivan erilaiseen kulttuuriympäristöön kuin Helsingissä oli 90-luvun alussa tottunut. Disneyn elokuville perinteiset musikaalikohtaukset ovat tässäkin päässä soineet yli 20 vuotta. Muistan myös halunneeni itselleni lemmikkiapinan, jonka kanssa voisin varastaa hedelmiä arabialaiselta torilta. Terveet tulevaisuudennäkymät.

Ensimmäinen elokuvakokemus on ihmiselle merkittävä ja uusia näkökulmia avaava tapahtuma, joka luo ensikosketuksen taiteenaloista kiehtovimpaan. Myös elokuvaguru Peter von Bagh on tehnyt selväksi kiinnostuksensa ensimmäisen elokuvakokemuksen merkityksestä. Jokaiselta Midnight Sun Film Festivalin kävijävieraalta on kuluneina vuosina aamukeskusteluissa esitetty kysymys ekasta kerrasta, ja näistä on koottu yksi henkilökohtaisesti kiinnostavimmista luvuista Peter von Baghin kirjaan Sodankylä ikuisesti. Suosittelen kirjan lukemista elokuvan ystäville muutenkin kyllä lämpimästi, vaikka ei Sodankylän elokuvajuhlia olisikaan itse vielä kokenut.

Toivoisinkin kuulevani edes joiltakin lukijoiltani ensimmäisistä kerroista elokuvan kanssa. Muistatteko mikä elokuva se oli tai mitä tunnelmia koitte ensimmäistä kertaa valkokankaan äärellä? Kertokaa juttunne täällä kommenttikentässä, tai Facebookissa tai Twitterissä hashtagilla #ekaleffa, niin katsotaan minkälaisia kokemuksia ihmisillä on.

12 Years a Slave ja sen tunnelmat

Eilen pääsin toteuttamaan pari kuukautta kutittaneen tarpeeni katsoa palkitun ja useita ehdokkuuksia saaneen, Steve McQueenin elokuvan 12 Years a Slave. Olin kuullut elokuvasta pelkkää hyvää, ja nyt elokuvan nähneenä voin kompata näitä kommentteja mielelläni.

Vapaan mustan miehen joutumisesta orjaksi ja takaisin vapauteen pyrkimisestä kertovan 12 Years a Slaven kuvat olivat kyllä välillä karua katseltavaa. Ei ollut miellyttävää katsoa henkilöhahmojen alistamista ja omaa voimattomuutta valkoisen sortajan alaisuudessa.

Kuten yllä jo sanoin, pidän elokuvaa kuitenkin loistavana teoksena, jonka katsomisen jälkeen oli jonkin aikaa kohtalaisen sanaton olo, kun pohti niitä rikoksia ihmisyyttä vastaan, joita valitettavasti maailmassa tehdään vieläkin. Hans Zimmerin musiikki, komeat roolisuoritukset (mainittakoon päähenkilön, Solomon Northupin näyttelijä Chiwetel Ejiofor, Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o ja inhoreaktion aiheuttaneen valkoisen isännän, Edwin Eppsin näyttelijä Michael Fassbender) ja hyvin ohjattu kokonaisuus tekivät elokuvasta katsomisen arvoisen. Negrospirituaalit alkuperäisessä ympäristössään, 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltojen tanssimusiikki ja elokuvaan sävelletty tausta tekivät 12 Years a Slavesta musiikillisestikin mielenkiintoisen kokemuksen.

Harva elokuva on kuluneina vuosina saanut minulle samanlaista reaktiota kuin 12 Years a Slave. Sanattomuus ja pieni ahdistus joka elokuvan rankoista kuvista jäi, muistutti minua taas elokuvataiteen rikkaudesta ja sen taidosta koskettaa minua ja osua katsojan tunteisiin. Varoitan kuitenkin, että mikäli kiinnostuksesi elokuvaan heräsi tätä lukiessasi, pohdi elokuvan katsomista pariin kertaan mikäli tapanasi on ottaa raskaasti valkokankaalla näkemäsi raakuudet ja tunnetilat.

Benedict Cumberbatch ja Chiwetel Ejiofor.

Kuva: Fox Searchlight Pictures, Jaap Buitendijk

Hugo - positiivinen yllätys

Eilen tv:stä tuli Scorsesen elokuva Hugo vuodelta 2011. Itselläni ei ollut siitä sen kummempia odotuksia, mutta muistelin nähneeni sen puoliksi nukkuessani lentokoneessa ilman omia kuulokkeita viikon opintomatkan jälkeen viime syksynä. Elin käsityksessä, että elokuva on semitylsä lasten seikkailu, jossa juostaan eri koneiden puuttuvien osien perässä pitkin Pariisia.

Johanna kuitenkin sai mut katsomaan elokuvan eilen ajatuksella läpi. Ennakkokäsitykseni osoittautui harvinaisen virheelliseksi. Hugo vei mut mukanaan, kuten hyvä elokuva yleensä onnistuu. Elokuva on kunnianosoitus elokuvataiteelle lukuisten viittauksiensa ja yllättävän tarinansa ansiosta. 1930-luvun Pariisi, tarkat kuvaukset koneiden mekaniikasta ja värikkäät yksityiskohdat (eikä vähiten päähenkilön todella hämmentävän siniset silmät) tekivät elokuvasta visuaalisesti miellyttävän.

Elokuvan teemat saivat katsojan mukaansa, ja henkilöhahmot olivat pääosin kiehtovia. Tarina olikin mukava, ja seikkailut tapahtuivat paljon muuallakin kuin koneiden osien perässä. Ja onhan se suhteellisen hienoa nähdä Buster Keaton, Harold Lloyd ja Charles Chaplin samassa elokuvassa.

Laitan tähän vielä tämänkin elokuvan trailerin.



Tämmöistä tänään, jotakin muuta ensi kerralla, joka on joskus, kun minulle tulee asiaa jostakin enemmän tai vähemmän aiheeseen liittyvästä.

Blogista ja DocPointista

Tervetuloa,

olet löytänyt itsesi Elppanderin uudesta blogista, jonka tarkoitus on kertoa elokuvakokemuksistani ja paikoitellen joistain muista aiheista, joista koen tarpeelliseksi kirjoittaa. Ajatus omasta uudesta blogista oli kutitellut takaraivossa jo jonkin aikaa, kunnes kuluvan viikon rekrytointiluennon aikana päätin kehittää näkyvyyttäni verkossa jakamalla ajatuksiani pääasiassa katsomistani elokuvista ja joistakin muista mielestäni päivittämisen arvoisista teemoista.

Elokuvat valitsin blogini pääteemaksi, koska kyseessä on taiteenmuoto, jolla minut on kasvatettu ja johon minä olen kasvanut. Elokuvien kanssa ei tule ikinä tylsää, ja niiden kautta olen oppinut hahmottamaan itseäni ja ympäröivää maailmaa. Ja ovathan ne tietenkin hienoa viihdettäkin. Onpa aika diippiä tekstiä, mutta kuitenkin, tärkeä osa elämästäni on kyseessä.

Käytiin Johannan kanssa katsastamassa tämän vuoden DocPointin meiningit. Valitettavasti kosketukseni tämän vuoden festivaaliin jäi vain yhden elokuvan varaan, koska työt pitävät minut Porvoossa koko viikonlopun. Onneksi taisimme kuitenkin valita juuri oikean poiminnon tämän vuoden ohjelmistosta. Katsoimme Nicholas Philibertin viime vuonna valmistuneen elokuvan La Maison de la Radio. Tässä elokuvan traileri:



Ison ranskalaisen radiotalon päivää kuvaava elokuva loi monipuolisen kuvan radion toimituksesta. La Maison de la Radio tarjosi näkymiä muusikoiden, tuottajien, toimittajien ja muiden aseman työntekijöiden päivään. Elokuva herätti monenlaisia tunteita, kun erilaiset radio-ohjelmat valmistuivat valkokankaalla. Suurin osa Philibertin materiaalista oli ilmeisesti noin vuodelta 2011. Arabikevään tapahtumia ruodittiin uutistoimituksessa ja haastattelussa kävi myös asiantuntija kertomassa omia näkemyksiään Japania ravistelleesta tsunamista.

Raskaiden teemojen lisäksi La Maison de la Radio muistutti elämän pienistä iloista. Asiastaan innostuneet ihmiset ovat suloisia, oli asia sitten ukkosmyrskyjen bongaus tai perunankuorinta. Suuren awww-reaktion aiheutti luonto-ohjelman tekijä, joka huolella naamioi mikrofoninsa metsäaukealla, ja istuu pimenevässä yössä puun juurella seuraamassa materiaalinsa kertymistä. Radiotalosta puhuttaessa on ilmeisen selvää, että elokuvaan mahtui myös hienoja musiikillisia hetkiä kokeellisesta soittimenrakentamisesta saksalaiseen klassisen kuoron harjoituksiin.

Elokuva oli kaikinpuolin viihdyttävä ja sivistävä. Toivoisin saavani mahdollisuuden nähdä tuon joskus vielä toisenkin kerran perheeni kanssa. Mahdollisille lukijoillenikin suosittelen, että jos ikinä vastaan tulee mahdollisuus nähdä La Maison de la Radio, älkää jättäkö mahdollisuutta käyttämättä. Elokuva vie mukanaan kyllä.

Kiitos mielenkiinnostanne, palaan asiaan varmaan viikon kuluessa tai kun olen seuraavan elokuvakokemukseni saanut.