Tervetuloa,
olet löytänyt itsesi Elppanderin uudesta blogista, jonka tarkoitus on kertoa elokuvakokemuksistani ja paikoitellen joistain muista aiheista, joista koen tarpeelliseksi kirjoittaa. Ajatus omasta uudesta blogista oli kutitellut takaraivossa jo jonkin aikaa, kunnes kuluvan viikon rekrytointiluennon aikana päätin kehittää näkyvyyttäni verkossa jakamalla ajatuksiani pääasiassa katsomistani elokuvista ja joistakin muista mielestäni päivittämisen arvoisista teemoista.
Elokuvat valitsin blogini pääteemaksi, koska kyseessä on taiteenmuoto, jolla minut on kasvatettu ja johon minä olen kasvanut. Elokuvien kanssa ei tule ikinä tylsää, ja niiden kautta olen oppinut hahmottamaan itseäni ja ympäröivää maailmaa. Ja ovathan ne tietenkin hienoa viihdettäkin. Onpa aika diippiä tekstiä, mutta kuitenkin, tärkeä osa elämästäni on kyseessä.
Käytiin Johannan kanssa katsastamassa tämän vuoden DocPointin meiningit. Valitettavasti kosketukseni tämän vuoden festivaaliin jäi vain yhden elokuvan varaan, koska työt pitävät minut Porvoossa koko viikonlopun. Onneksi taisimme kuitenkin valita juuri oikean poiminnon tämän vuoden ohjelmistosta. Katsoimme Nicholas Philibertin viime vuonna valmistuneen elokuvan La Maison de la Radio. Tässä elokuvan traileri:
Ison ranskalaisen radiotalon päivää kuvaava elokuva loi monipuolisen kuvan radion toimituksesta. La Maison de la Radio tarjosi näkymiä muusikoiden, tuottajien, toimittajien ja muiden aseman työntekijöiden päivään. Elokuva herätti monenlaisia tunteita, kun erilaiset radio-ohjelmat valmistuivat valkokankaalla. Suurin osa Philibertin materiaalista oli ilmeisesti noin vuodelta 2011. Arabikevään tapahtumia ruodittiin uutistoimituksessa ja haastattelussa kävi myös asiantuntija kertomassa omia näkemyksiään Japania ravistelleesta tsunamista.
Raskaiden teemojen lisäksi La Maison de la Radio muistutti elämän pienistä iloista. Asiastaan innostuneet ihmiset ovat suloisia, oli asia sitten ukkosmyrskyjen bongaus tai perunankuorinta. Suuren awww-reaktion aiheutti luonto-ohjelman tekijä, joka huolella naamioi mikrofoninsa metsäaukealla, ja istuu pimenevässä yössä puun juurella seuraamassa materiaalinsa kertymistä. Radiotalosta puhuttaessa on ilmeisen selvää, että elokuvaan mahtui myös hienoja musiikillisia hetkiä kokeellisesta soittimenrakentamisesta saksalaiseen klassisen kuoron harjoituksiin.
Elokuva oli kaikinpuolin viihdyttävä ja sivistävä. Toivoisin saavani mahdollisuuden nähdä tuon joskus vielä toisenkin kerran perheeni kanssa. Mahdollisille lukijoillenikin suosittelen, että jos ikinä vastaan tulee mahdollisuus nähdä La Maison de la Radio, älkää jättäkö mahdollisuutta käyttämättä. Elokuva vie mukanaan kyllä.
Kiitos mielenkiinnostanne, palaan asiaan varmaan viikon kuluessa tai kun olen seuraavan elokuvakokemukseni saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti