Sodiksesta TIFFiin, filmihullu uudessa maailmassa

Ihan aluksi, syvät pahoittelut blogin hiljaiselosta. Elokuvia on tullut katsottua, mutta aikaa kirjoitteluun ei ole löytynyt. Sodis-raporttikin jäi näköjään luonnosasteelle.

Nyt aion kuitenkin (vaihteeksi) aktivoitua tämän suhteen. Elämä on kuljettanut tämän elokuvanörtin Torontoon työharjoitteluun, ja nyt on elokuvaa tarjolla laajalti. Saavuin kaupunkiin sopivasti Toronto International Film Festivalin alla. Lienee tarpeetonta sanoa festivaalin olevan hieman eri kokoluokassa Sodikseen verrattuna. Koska festariliput ovat kalliita, ja olen täällä kuitenkin päivät töissä, ei voi puhua kokopäiväisestä festarisuorittamisesta, kuten Sodankylässä, mutta onneksi ehdin iltaisin ja viikonloppuisin nauttia elävästä kuvasta.

Omat festivaalini alkoi suomalaisen elokuvan maailmanensi-illalla. Mika Taanilan Atomin paluu oli vaikuttava dokumenttipätkä Olkiluoto 3:n ydinvoimafarssista. Taanila on onnistunut kuvaamaan erityisesti tuon ikuisuusprojektin merkitystä yhteisölle, johon kuuluvat sekä Eurajoen paikalliset että etenkin Puolasta saapuneet duunarit. Kansainvälinen yleisö, joka ei ole seurannut rakennusprojektia samalla tavalla kuin suomalaiset, esittivät näytöksen jälkeen asiallisia kysymyksiä siitä, mikä saa Suomen hallinnon näyttämään vihreää valoa tälle projektille, vaikka mikään ei viittaa ydinvoimaloiden kannattavuuteen. Näytöksen jonossa jaettiin ydinvoimakielteisiä flyereita. Elokuvaa suosittelen ihmisille lämpimästi, ydinvoimaa en.

Festarikokemukseni on jatkunut toisellakin ensi-illalla. Kanadalaisen Stephen Dunnin ensimmäinen koko illan elokuva Closet Monster oli intensiivinen ja paikoin hyvinkin ahdistava kertomus nuoren pojan kasvusta omaa seksuaalisuutta etsien. Graafiset kuvat päähenkilö Oscarin ruumiilliseksi kasvavasta ahdistuksesta saivat vastapainoksi Oscarin lemmikkihamsteri Buffyn, jonka äänenä kuului ihana Isabella Rossellini.

Autenttiseen elokuvafestarikokemukseen kuuluu mielestäni myös ainakin yksi lyhytelokuvanäytös, ja sellaiseenkin olen sanaut osallistua täällä. Elokuvat kertoivat ihmissuhteista, ja niiden kieroutumisesta hyvinkin erilaisilla keinoilla. Yhdessä pätkässä nuoret opiskelijat sekaantuivat toisiinsa ja erosivat minkä ehtivät, toisessa (mainiosti tehty nukkeanimaatio Wellington Junior) poika joutui nöyryytetyksi kasvuriitissä, ja kolmannessa puidaan ylemmän keskiluokan perhe-elämän haasteita. Mainioita pätkiä kaikki.

Toronton reissuni ajaksi kehitän itselleni luultavasti vielä toisenkin blogin, ja koetan tätäkin päivittää, kun näitä elokuvia tulee täällä kuitenkin katsottua taas enemmän.

Oscar-valvojaisten fiilistelyä

Toissayönä oli Oscar-gaala. Katsottiin eilen uusinta muutaman kaverin kanssa. Olin nähnyt ehdokkuuksia keränneistä elokuvista muistaakseni vain Wildin (ihan hyvä etteivät Reese Witherspoon ja Laura Dern saaneet palkintoja, mutta olivat kuitenkin ehdolla) ja Theory of Everythingin (onneksi Eddie Redmayne vei parhaan miespääosan - maailman söpöin reaktio, eikä kuka tahansa onnistu tekemään itsestään Stephen Hawkingia), mutta kyllä taas elokuvien bucket list kasvoi muutamalla pätkällä.

Richard Linklaterin Boyhood on ollut listallani jo kauan. Elokuvahan oli useassa kategoriassa ehdolla, mutta ainoan palkinnon sai Patricia Arquette naissivuosasta. Toinen elokuva, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut nähdä, on Alan Turingista kertova Imitation Game, ja sen Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley. Uusia lisäyksiä listaani olivat myös Birdman, The Grand Budapest Hotel, Selma ja Whiplash.

Gaala itsessään oli taas ihan katsomisen arvoinen juttu. Yökatsomossa on tosin enemmän tunnelmaa mutta en flunssapäissäni viitsinyt valvoa muutenkin vaikeaa maanantaita edeltävää yötä. Neil Patrick Harris oli mukava juontajana, mutta Elleniä tykkäsin itse mieluummin katsella. Onneksi lavalla nähtiin kuitenkin Tegan ja Sara sekä Everything Is Awesome (mahtava korvamato).

Seuraavaan päivitykseen kuluu toivottavasti vähän vähemmän aikaa, ja tarkoitus olisi  kirjoittaa jostain yllämainituista elokuvista.

The Good Lie - hyvä alku elokuvavuodelle 2015

Olen huomannut tammikuun ensimmäisen päivän olevan mainio päivä elokuvissakäynnille. Päivän olotila on yleensä vaihteleva, ja hämärä sisätila sopii siihen hienosti. Kun vielä elokuvavalinta on sopiva, ei liian räiskyvä eikä liian unettava, ovat olosuhteet hyvät parhaalle mahdolliselle tavalle aloittaa uusi vuosi.

Tämän vuoden elokuvaelämä aloitettiin Johannan kanssa katsomalla Philippe Falardeaun elokuva The Good Lie (Yhdysvallat, 2014). Filmi kertoi sudanilaisista pakolaisleirillä varttuneista miehistä, jotka saavat turvapaikan Kansas Citystä. Tarina seuraa heidän kotoutumistaan Missourissa ja sopeutumista periamerikkalaiseen työyhteisöön ja kulttuuriin Carrien (Reese Witherspoon), työpaikkaohjaajan, ohjauksessa.

The Good Lie onnistui luomaan uskoa ihmisyyteen. Oli koskettava nähdä kuinka Carrie oppi näkemään sudanilaisten tuskan periamerikkalaisen byrokratian pyörteissä. En ole aiemmin Witherspoonista kovasti pitänyt, mutta Carrien rooli taisi tehdä poikkeuksen sääntöön. Myös keskeisimmät afrikkalaiset näyttelijät toivat hahmonsa hyvin eläviksi, varsinkin Arnold Oceng toi näyttelemänsä Mameren ja Ger Duanyn hahmonsa Jeremiahin.

Kannattaa tsekata tämä, jos tekee mieli lämmintä elokuvaa ajatuksia herättämään :)

Elokuvavuoteni 2014

Taas lähenee vuosi loppuaan, ja viimeisin postaus on näköjään tehty loppukesästä. Pahoittelut tämän unohtumisesta. Alkavana vuonna koetan aktivoitua blogini suhteen uudestaan ja jakaa elokuvapohdintojani säännöllisemmin. Loppuvuoteeni on kuulunut elokuvahörhöilyjen lisäksi jenkkifutiksen aloittamista, ja on välillä pitänyt koulutöihinkin keskittyä.

Lokakuussa kävin Irlannissa, ja jokakertainen vierailu Irish Film Institutessa tuli suoritettua. Katsoin siellä elokuvan '71, brittiläis-irlantilainen (2014) yhteistyöelokuva, joka sijoittui Belfastin mellakoihin filmin nimivuonna. Jälleen kerran rupesi harmittamaan, ettei Suomessa ole vastaavanlaista paikkaa, jossa on elokuvasalit, elokuvakauppa, ravintola, baari ja elokuvataidetta tukeva, säilövä ja kansan sivistyksestä huolehtiva laitos saman katon alla, niin että siellä olisi asiakkaitakin.

Uutta jenkkifutisharrastustani tukien katsoin elokuvan Undefeated (Yhdysvallat, 2011), joka muistutti siitä sosiaalisesta ympäristöstä, jossa lajiani suuressa mittakaavassa seurataan, harrastetaan ja arvioidaan. Elokuva dokumentoi kehnoissa oloissa kasvaneiden high schoolin kävijöiden joukkueen kehitystä yksilöinä ja tiiminä jefukentällä ja sen ulkopuolella.

Syksyn aikana Suomi menetti hienon miehen, kun Peter von Bagh hävisi sairaudelle. Saa nähdä, minkälainen ohjelmisto ja tunnelma meillä on Sodankylässä ensi kesänä filmijuhlilla. Olisin kiinnostunut tietämään, kuinka Petterin työtä jatketaan. Vastaavanlaista tietämystä ja ymmärrystä on vaikea uskoa toisen ihmisen saavuttavan. Toivottavasti myöhemmät polvet kuitenkin osaavat arvostaa Petterin perintöä ja sivistystyötä.

Näihin pohdintoihin lopetan bloggaamisen tältä vuodelta. Vuonna 2015 koetan aktivoitua tämän suhteen.

Lyhäreitä Vanhassa Porvoossa

Viime viikonloppuna kävimme kahtena iltana Johannan kanssa katsomassa lyhytelokuvia Movies by the River -tapahtumassa Porvoon vanhassa kaupingissa ranta-aittojen välissä. Tutustuttiin Kulttuurirykmentin järjestämään tapahtumaan viime vuonna, ja pakkohan sinne oli tänäkin vuonna raskaisen iltavuorojen jälkeen mennä, kun kerrankin Porvoossa jotain näin päheetä tapahtuu.

Movies by the River on mukava ja rento kulttuuritapahtuma tunnelmallisessa ympäristössä. Paikallinen deli-ravintola pyörittää festareiden ruoka- ja juomapuolta, ja osa tapahtuman vieraista keskittyykin ruokapöydän ääressä seurusteluun hieman innokkaammin kuin lyhäreihin. Jos ei taustaäänien anna haitata, tapahtuma on mainio henkireikä loppukesän fiiliksissä.

Ohjelmatarjonta keskittyi tämän vuoden tapahtumassa eurooppalaiseen lyhytelokuvaan. Joukossa oli myös suomalaista tuotantoa ja yksi iranilainenkin pätkä ohjelmistoon mahtui.

Perjantain ohjelmistosta haluan nostaa erityisesti animaatioelokuvan Der Kiosk (Sveitsi, 2013, ohjannut Anete Melece), joka kosketti reissaamisesta haaveilevaa kioskityöntekijää erityisesti. Onneksi minun ja maan tunnetuimman kioskiketjun suhde ei yhtä tiivis ole, kuin elokuvan päähenkilöllä oli omaan koppiinsa. Perjantain kotimaisista nostaisin esiin kaimani Elli Vuorisen animaation The Tongueling (Kielitiettyni, Suomi, 2010), jossa kieli, yksi maanpäällisten eläinten hauskimmista ja ällöimmistä elimistä, oli suuressa osassa yksinäisen miehen etsiessä mielitiettyään. Henkilökohtaisesti kosketti myös elokuvan voimasta kertova pätkä Hsu Ji (Ranska, 2012, ohjannut Thomas Rio), jossa filmin ja oikean maailman hahmot hyppivät sujuvasti ulottuvuudesta toiseen.

Lauantain ohjelmistosta nostan Benjamin Busnelin On s'y met (Ranska, 2013), joka kuvasi pariisilaista vihreää pariskuntaa Sarkozyn kauden päättäneenä vaalipäivänä, kun poliittisen stressin lisäksi pariskunnalla oli omassa suhteessakin kriisi käynnissä. Elokuva oli varsin viihdyttävä, ja tähän katsojaan iski pieni kaipuu takaisin Pariisiin. Lauantain ohjelmistossa oli myös kreikkalaisen Venetia Evripiotoun kaksi elokuvaa. Kreikkalais-intialaisena yhteistyönä tehty Counting Happiness (2013) oli todellinen feel good -elokuva, joka ainakin hetkeksi palautto uskon ihmisen hyvyyteen intialaisen katupojan päiviä seuratessa. Alinahatts (2013) oli henkilökuva naisesta sarjassamme "hulluja nuo kreikkalaiset". Päähenkilöllä Alinalla on enemmän tai vähemmän vakava fiksaatio hattuihin, joita on talo täynnä, ja jokaiseen mielentilaan ja tilanteeseen oma. Kokemukseni kreikkalaisesta elokuvasta ei ole tätä ennen kovin miellyttävä ollut (Dogtooth...), mutta Evripiotoun tuotannon myötä uskon, että Kreikasta voi tulla myös mukavia elokuvia.

Loppuun haluan vielä mainostaa englantilaisen 12foot6-tuotantoyhtiön sarjaa Dog Judo, johon ihastuin jo viime vuoden tapahtumassa. Yksinkertaiset ja hieman häiriintyneet koira-animaatiot naurattavat ainakin sopivassa väsymyksessä. Onnekseni löysin Dog Judoja Youtubesta, ja linkitän tähän yhden pätkän, jotta voitte itsekin nauttia brittihuumorin kauniista kukkasista.

Kesän 2014 elokuvakokemuksista

Ajattelin tännekin taas postata jotakin, ettei tämä blogi vaivu ihan unholaan. Suomen kesä on pistänyt parastaan, joten elokuviin ei ole samalla tavalla jaksanut panostaa, kuin talvikaudella, ja vaikka elokuvia on kuitenkin tullut katsottua, niistä kirjoittamisen on antanut jäädä kakkossijalle uimisen ja muiden kesäaktiviteettien taakse.

Sodiksesta on taas ehtinyt kulua jo kohta kaksi kuukautta, mutta edelleen mielessäni pyörii tämän vuoden festareiden vaikuttavin näytös. Puhun siis jälleen Vol-ryhmän rekonstruoimasta elokuvasta Kadonnut sävel (1939). Nyrki Tapiovaaran elokuva, jota alunperin esitettiin nimellä Herra Lahtinen lähtee lipettiin, on kovasti aikaansa edellä. Oravanpyörästä pois kaipaavan keskiluokan konttoriduunarin tarina ei selvästi sopinut sotienvälisen Suomen muuhun elokuvatarjontaan, josta kertoo jo naurettava nimenmuunnos. On sääli, että filmikopioiden annettiin kadota ja hajota ohjaajansa lailla. Elokuvasta olisi voinut myöhemmin kasvaa klassikko, ja Nyrki Tapiovaarasta olisi tullut suomalaisen elokuvan suurnimi muiden aikalaistensa ohjaajien rinnalle, jos ei olisi jäänyt rintamalle. Kun poistumme "ois voinu" -todellisuudesta takaisin vuoteen 2014, en voi kuin kiittää ihmisiä Kadonneen sävelen rekonstruoinnin takana. Vol-ryhmän näytös kunnioitti käsikirjoitusta, eikä värittänyt tarinaa räikeästi mihinkään suuntaan.

Viime viikonloppuna sain mahdollisuuden nauttia elokuvafestivaalitunnelmasta, kun perhetuttuni järjesti 50-vuotisjuhliinsa elokuvateltan ja perinteisen filmiprojektorin pihallensa. Ohjelmistoon kuului isännän oman varhaistuotannon lisäksi klassikoita, joista voisin nostaa esille filmin nimeltä Käpy selän alla (Mikko Niskanen, 1966). Olin kuullut elokuvasta paljon, mutta nyt vasta sain senkin katsottua ensimmäisen kerran. Elokuva täytti odotukseni. Aikansa mittapuulla paljasta pintaa oli jopa runsaasti, ja teemat pyörivät nuoruuden ja omien halujen ympärillä. Soundtrackin pariakin kappaletta olen kuunnellut vanhempieni autossa koko ikäni, ja nyt voin sanoa näiden kappaleiden toimivan paitsi omina kokonaisuuksinaan, myös mainiosti osana suomalaista elokuvahistoriaa.

Yritän saada seuraavan postauksen hieman nopeammin liikenteeseen, vaikka viime aikoina elokuvakokemukseni ovat jääneet pääasiassa pintapuolisiksi Netflix - ja silloin tällöin dvd-löydöiksi, joista ei kovasti sanottavaa ole. Eilen tosin katsottiin Johannan kanssa Sweeney Todd - The Demon Barber of Fleet Street (2007), ja se nyt on ihana, koska a) musikaali, come on, b) Alan Rickman ja c) Helena Bonham-Carter. Nämä tekevät mistä tahansa elokuvasta katsottavan ja jopa nautinnon.

Fiiliskatsaus Sodiksesta

Se on vihdoin taas täällä - Midnight Sun Film Festival - tapahtuma, joka toimii vuotuisena motivaatiopiikkinäni keskiyön auringon alla. Tänä vuonna tuo aurinko ei ole kyllä festarikansaa kovasti hyväillyt, ja olenkin tukenut paikallista yrittäjyyttä ostamalla lämpökerraston ja pipon.

Tänäkin vuonna olen nähnyt uskomattomia elokuvia, joista ainakin osasta postailen vielä festareiden jälkeen enemmänkin.

Mieleenpainuvimpiin kokemuksiin on tänä vuonna ehtinyt lukeutua Tsadista kotoisin olevan Mahamat-Saleh Harounin elokuvat. Afrikkalaisten ohjaajien töitä pääsee näkemään niin harvoin, joten olen viime vuosina koettanut nähdä niitä täällä mahdollisuuksien mukaan.

Karaokenäytökset ovat joka vuoden festareiden kohokohtia. Tänä vuonna näytöksenä oli Blues Brothers. Loistava tunnelma, kun ihmiset, joihin olen vanhempieni kautta tutustunut (ja jotka ovat olleet paikalla kasvaessani elokuvissa nykyiseksi ihanaksi itsekseni) vetävät karaokenäytöksen yhtenäisyyden seuraavalle asteelle, ja aloittivat ison teltan lavan vallanneet reivit Shake Your Tailfeatherin tahtiin.

Kolmas jo tässä vaiheessa nostamani näytös, johon pureudun vielä myöhemmin lähemmin, on VOL-ryhmän rekonstruoima näytös Nyrki Tapiovaaran kadonneesta elokuvasta Kadonnut sävel.
Erittäin hyvää eri taiteenaloja yhdistelevää työtä ryhmältä.

Kaksi ja puoli päivää elokuvia takana, noin 24h edessä ennenkuin käännämme Johannan kanssa auton takaisin etelää kohti. Festareiden jälkeen palaan parinkin postauksen kanssa asiaan.