Sodiksesta TIFFiin, filmihullu uudessa maailmassa

Ihan aluksi, syvät pahoittelut blogin hiljaiselosta. Elokuvia on tullut katsottua, mutta aikaa kirjoitteluun ei ole löytynyt. Sodis-raporttikin jäi näköjään luonnosasteelle.

Nyt aion kuitenkin (vaihteeksi) aktivoitua tämän suhteen. Elämä on kuljettanut tämän elokuvanörtin Torontoon työharjoitteluun, ja nyt on elokuvaa tarjolla laajalti. Saavuin kaupunkiin sopivasti Toronto International Film Festivalin alla. Lienee tarpeetonta sanoa festivaalin olevan hieman eri kokoluokassa Sodikseen verrattuna. Koska festariliput ovat kalliita, ja olen täällä kuitenkin päivät töissä, ei voi puhua kokopäiväisestä festarisuorittamisesta, kuten Sodankylässä, mutta onneksi ehdin iltaisin ja viikonloppuisin nauttia elävästä kuvasta.

Omat festivaalini alkoi suomalaisen elokuvan maailmanensi-illalla. Mika Taanilan Atomin paluu oli vaikuttava dokumenttipätkä Olkiluoto 3:n ydinvoimafarssista. Taanila on onnistunut kuvaamaan erityisesti tuon ikuisuusprojektin merkitystä yhteisölle, johon kuuluvat sekä Eurajoen paikalliset että etenkin Puolasta saapuneet duunarit. Kansainvälinen yleisö, joka ei ole seurannut rakennusprojektia samalla tavalla kuin suomalaiset, esittivät näytöksen jälkeen asiallisia kysymyksiä siitä, mikä saa Suomen hallinnon näyttämään vihreää valoa tälle projektille, vaikka mikään ei viittaa ydinvoimaloiden kannattavuuteen. Näytöksen jonossa jaettiin ydinvoimakielteisiä flyereita. Elokuvaa suosittelen ihmisille lämpimästi, ydinvoimaa en.

Festarikokemukseni on jatkunut toisellakin ensi-illalla. Kanadalaisen Stephen Dunnin ensimmäinen koko illan elokuva Closet Monster oli intensiivinen ja paikoin hyvinkin ahdistava kertomus nuoren pojan kasvusta omaa seksuaalisuutta etsien. Graafiset kuvat päähenkilö Oscarin ruumiilliseksi kasvavasta ahdistuksesta saivat vastapainoksi Oscarin lemmikkihamsteri Buffyn, jonka äänenä kuului ihana Isabella Rossellini.

Autenttiseen elokuvafestarikokemukseen kuuluu mielestäni myös ainakin yksi lyhytelokuvanäytös, ja sellaiseenkin olen sanaut osallistua täällä. Elokuvat kertoivat ihmissuhteista, ja niiden kieroutumisesta hyvinkin erilaisilla keinoilla. Yhdessä pätkässä nuoret opiskelijat sekaantuivat toisiinsa ja erosivat minkä ehtivät, toisessa (mainiosti tehty nukkeanimaatio Wellington Junior) poika joutui nöyryytetyksi kasvuriitissä, ja kolmannessa puidaan ylemmän keskiluokan perhe-elämän haasteita. Mainioita pätkiä kaikki.

Toronton reissuni ajaksi kehitän itselleni luultavasti vielä toisenkin blogin, ja koetan tätäkin päivittää, kun näitä elokuvia tulee täällä kuitenkin katsottua taas enemmän.

Oscar-valvojaisten fiilistelyä

Toissayönä oli Oscar-gaala. Katsottiin eilen uusinta muutaman kaverin kanssa. Olin nähnyt ehdokkuuksia keränneistä elokuvista muistaakseni vain Wildin (ihan hyvä etteivät Reese Witherspoon ja Laura Dern saaneet palkintoja, mutta olivat kuitenkin ehdolla) ja Theory of Everythingin (onneksi Eddie Redmayne vei parhaan miespääosan - maailman söpöin reaktio, eikä kuka tahansa onnistu tekemään itsestään Stephen Hawkingia), mutta kyllä taas elokuvien bucket list kasvoi muutamalla pätkällä.

Richard Linklaterin Boyhood on ollut listallani jo kauan. Elokuvahan oli useassa kategoriassa ehdolla, mutta ainoan palkinnon sai Patricia Arquette naissivuosasta. Toinen elokuva, jonka olen jo jonkin aikaa halunnut nähdä, on Alan Turingista kertova Imitation Game, ja sen Benedict Cumberbatch ja Keira Knightley. Uusia lisäyksiä listaani olivat myös Birdman, The Grand Budapest Hotel, Selma ja Whiplash.

Gaala itsessään oli taas ihan katsomisen arvoinen juttu. Yökatsomossa on tosin enemmän tunnelmaa mutta en flunssapäissäni viitsinyt valvoa muutenkin vaikeaa maanantaita edeltävää yötä. Neil Patrick Harris oli mukava juontajana, mutta Elleniä tykkäsin itse mieluummin katsella. Onneksi lavalla nähtiin kuitenkin Tegan ja Sara sekä Everything Is Awesome (mahtava korvamato).

Seuraavaan päivitykseen kuluu toivottavasti vähän vähemmän aikaa, ja tarkoitus olisi  kirjoittaa jostain yllämainituista elokuvista.

The Good Lie - hyvä alku elokuvavuodelle 2015

Olen huomannut tammikuun ensimmäisen päivän olevan mainio päivä elokuvissakäynnille. Päivän olotila on yleensä vaihteleva, ja hämärä sisätila sopii siihen hienosti. Kun vielä elokuvavalinta on sopiva, ei liian räiskyvä eikä liian unettava, ovat olosuhteet hyvät parhaalle mahdolliselle tavalle aloittaa uusi vuosi.

Tämän vuoden elokuvaelämä aloitettiin Johannan kanssa katsomalla Philippe Falardeaun elokuva The Good Lie (Yhdysvallat, 2014). Filmi kertoi sudanilaisista pakolaisleirillä varttuneista miehistä, jotka saavat turvapaikan Kansas Citystä. Tarina seuraa heidän kotoutumistaan Missourissa ja sopeutumista periamerikkalaiseen työyhteisöön ja kulttuuriin Carrien (Reese Witherspoon), työpaikkaohjaajan, ohjauksessa.

The Good Lie onnistui luomaan uskoa ihmisyyteen. Oli koskettava nähdä kuinka Carrie oppi näkemään sudanilaisten tuskan periamerikkalaisen byrokratian pyörteissä. En ole aiemmin Witherspoonista kovasti pitänyt, mutta Carrien rooli taisi tehdä poikkeuksen sääntöön. Myös keskeisimmät afrikkalaiset näyttelijät toivat hahmonsa hyvin eläviksi, varsinkin Arnold Oceng toi näyttelemänsä Mameren ja Ger Duanyn hahmonsa Jeremiahin.

Kannattaa tsekata tämä, jos tekee mieli lämmintä elokuvaa ajatuksia herättämään :)