Porvoolaistunut opiskelija pohtii elokuvakokemuksiansa ja paikoitellen muitakin itseänsä kiinnostavia aiheita.
tiistai 19. elokuuta 2014
Lyhäreitä Vanhassa Porvoossa
lauantai 2. elokuuta 2014
Kesän 2014 elokuvakokemuksista
Ajattelin tännekin taas postata jotakin, ettei tämä blogi vaivu ihan unholaan. Suomen kesä on pistänyt parastaan, joten elokuviin ei ole samalla tavalla jaksanut panostaa, kuin talvikaudella, ja vaikka elokuvia on kuitenkin tullut katsottua, niistä kirjoittamisen on antanut jäädä kakkossijalle uimisen ja muiden kesäaktiviteettien taakse.
Sodiksesta on taas ehtinyt kulua jo kohta kaksi kuukautta, mutta edelleen mielessäni pyörii tämän vuoden festareiden vaikuttavin näytös. Puhun siis jälleen Vol-ryhmän rekonstruoimasta elokuvasta Kadonnut sävel (1939). Nyrki Tapiovaaran elokuva, jota alunperin esitettiin nimellä Herra Lahtinen lähtee lipettiin, on kovasti aikaansa edellä. Oravanpyörästä pois kaipaavan keskiluokan konttoriduunarin tarina ei selvästi sopinut sotienvälisen Suomen muuhun elokuvatarjontaan, josta kertoo jo naurettava nimenmuunnos. On sääli, että filmikopioiden annettiin kadota ja hajota ohjaajansa lailla. Elokuvasta olisi voinut myöhemmin kasvaa klassikko, ja Nyrki Tapiovaarasta olisi tullut suomalaisen elokuvan suurnimi muiden aikalaistensa ohjaajien rinnalle, jos ei olisi jäänyt rintamalle. Kun poistumme "ois voinu" -todellisuudesta takaisin vuoteen 2014, en voi kuin kiittää ihmisiä Kadonneen sävelen rekonstruoinnin takana. Vol-ryhmän näytös kunnioitti käsikirjoitusta, eikä värittänyt tarinaa räikeästi mihinkään suuntaan.
Viime viikonloppuna sain mahdollisuuden nauttia elokuvafestivaalitunnelmasta, kun perhetuttuni järjesti 50-vuotisjuhliinsa elokuvateltan ja perinteisen filmiprojektorin pihallensa. Ohjelmistoon kuului isännän oman varhaistuotannon lisäksi klassikoita, joista voisin nostaa esille filmin nimeltä Käpy selän alla (Mikko Niskanen, 1966). Olin kuullut elokuvasta paljon, mutta nyt vasta sain senkin katsottua ensimmäisen kerran. Elokuva täytti odotukseni. Aikansa mittapuulla paljasta pintaa oli jopa runsaasti, ja teemat pyörivät nuoruuden ja omien halujen ympärillä. Soundtrackin pariakin kappaletta olen kuunnellut vanhempieni autossa koko ikäni, ja nyt voin sanoa näiden kappaleiden toimivan paitsi omina kokonaisuuksinaan, myös mainiosti osana suomalaista elokuvahistoriaa.
Yritän saada seuraavan postauksen hieman nopeammin liikenteeseen, vaikka viime aikoina elokuvakokemukseni ovat jääneet pääasiassa pintapuolisiksi Netflix - ja silloin tällöin dvd-löydöiksi, joista ei kovasti sanottavaa ole. Eilen tosin katsottiin Johannan kanssa Sweeney Todd - The Demon Barber of Fleet Street (2007), ja se nyt on ihana, koska a) musikaali, come on, b) Alan Rickman ja c) Helena Bonham-Carter. Nämä tekevät mistä tahansa elokuvasta katsottavan ja jopa nautinnon.