Lyhäreitä Vanhassa Porvoossa

Viime viikonloppuna kävimme kahtena iltana Johannan kanssa katsomassa lyhytelokuvia Movies by the River -tapahtumassa Porvoon vanhassa kaupingissa ranta-aittojen välissä. Tutustuttiin Kulttuurirykmentin järjestämään tapahtumaan viime vuonna, ja pakkohan sinne oli tänäkin vuonna raskaisen iltavuorojen jälkeen mennä, kun kerrankin Porvoossa jotain näin päheetä tapahtuu.

Movies by the River on mukava ja rento kulttuuritapahtuma tunnelmallisessa ympäristössä. Paikallinen deli-ravintola pyörittää festareiden ruoka- ja juomapuolta, ja osa tapahtuman vieraista keskittyykin ruokapöydän ääressä seurusteluun hieman innokkaammin kuin lyhäreihin. Jos ei taustaäänien anna haitata, tapahtuma on mainio henkireikä loppukesän fiiliksissä.

Ohjelmatarjonta keskittyi tämän vuoden tapahtumassa eurooppalaiseen lyhytelokuvaan. Joukossa oli myös suomalaista tuotantoa ja yksi iranilainenkin pätkä ohjelmistoon mahtui.

Perjantain ohjelmistosta haluan nostaa erityisesti animaatioelokuvan Der Kiosk (Sveitsi, 2013, ohjannut Anete Melece), joka kosketti reissaamisesta haaveilevaa kioskityöntekijää erityisesti. Onneksi minun ja maan tunnetuimman kioskiketjun suhde ei yhtä tiivis ole, kuin elokuvan päähenkilöllä oli omaan koppiinsa. Perjantain kotimaisista nostaisin esiin kaimani Elli Vuorisen animaation The Tongueling (Kielitiettyni, Suomi, 2010), jossa kieli, yksi maanpäällisten eläinten hauskimmista ja ällöimmistä elimistä, oli suuressa osassa yksinäisen miehen etsiessä mielitiettyään. Henkilökohtaisesti kosketti myös elokuvan voimasta kertova pätkä Hsu Ji (Ranska, 2012, ohjannut Thomas Rio), jossa filmin ja oikean maailman hahmot hyppivät sujuvasti ulottuvuudesta toiseen.

Lauantain ohjelmistosta nostan Benjamin Busnelin On s'y met (Ranska, 2013), joka kuvasi pariisilaista vihreää pariskuntaa Sarkozyn kauden päättäneenä vaalipäivänä, kun poliittisen stressin lisäksi pariskunnalla oli omassa suhteessakin kriisi käynnissä. Elokuva oli varsin viihdyttävä, ja tähän katsojaan iski pieni kaipuu takaisin Pariisiin. Lauantain ohjelmistossa oli myös kreikkalaisen Venetia Evripiotoun kaksi elokuvaa. Kreikkalais-intialaisena yhteistyönä tehty Counting Happiness (2013) oli todellinen feel good -elokuva, joka ainakin hetkeksi palautto uskon ihmisen hyvyyteen intialaisen katupojan päiviä seuratessa. Alinahatts (2013) oli henkilökuva naisesta sarjassamme "hulluja nuo kreikkalaiset". Päähenkilöllä Alinalla on enemmän tai vähemmän vakava fiksaatio hattuihin, joita on talo täynnä, ja jokaiseen mielentilaan ja tilanteeseen oma. Kokemukseni kreikkalaisesta elokuvasta ei ole tätä ennen kovin miellyttävä ollut (Dogtooth...), mutta Evripiotoun tuotannon myötä uskon, että Kreikasta voi tulla myös mukavia elokuvia.

Loppuun haluan vielä mainostaa englantilaisen 12foot6-tuotantoyhtiön sarjaa Dog Judo, johon ihastuin jo viime vuoden tapahtumassa. Yksinkertaiset ja hieman häiriintyneet koira-animaatiot naurattavat ainakin sopivassa väsymyksessä. Onnekseni löysin Dog Judoja Youtubesta, ja linkitän tähän yhden pätkän, jotta voitte itsekin nauttia brittihuumorin kauniista kukkasista.

Kesän 2014 elokuvakokemuksista

Ajattelin tännekin taas postata jotakin, ettei tämä blogi vaivu ihan unholaan. Suomen kesä on pistänyt parastaan, joten elokuviin ei ole samalla tavalla jaksanut panostaa, kuin talvikaudella, ja vaikka elokuvia on kuitenkin tullut katsottua, niistä kirjoittamisen on antanut jäädä kakkossijalle uimisen ja muiden kesäaktiviteettien taakse.

Sodiksesta on taas ehtinyt kulua jo kohta kaksi kuukautta, mutta edelleen mielessäni pyörii tämän vuoden festareiden vaikuttavin näytös. Puhun siis jälleen Vol-ryhmän rekonstruoimasta elokuvasta Kadonnut sävel (1939). Nyrki Tapiovaaran elokuva, jota alunperin esitettiin nimellä Herra Lahtinen lähtee lipettiin, on kovasti aikaansa edellä. Oravanpyörästä pois kaipaavan keskiluokan konttoriduunarin tarina ei selvästi sopinut sotienvälisen Suomen muuhun elokuvatarjontaan, josta kertoo jo naurettava nimenmuunnos. On sääli, että filmikopioiden annettiin kadota ja hajota ohjaajansa lailla. Elokuvasta olisi voinut myöhemmin kasvaa klassikko, ja Nyrki Tapiovaarasta olisi tullut suomalaisen elokuvan suurnimi muiden aikalaistensa ohjaajien rinnalle, jos ei olisi jäänyt rintamalle. Kun poistumme "ois voinu" -todellisuudesta takaisin vuoteen 2014, en voi kuin kiittää ihmisiä Kadonneen sävelen rekonstruoinnin takana. Vol-ryhmän näytös kunnioitti käsikirjoitusta, eikä värittänyt tarinaa räikeästi mihinkään suuntaan.

Viime viikonloppuna sain mahdollisuuden nauttia elokuvafestivaalitunnelmasta, kun perhetuttuni järjesti 50-vuotisjuhliinsa elokuvateltan ja perinteisen filmiprojektorin pihallensa. Ohjelmistoon kuului isännän oman varhaistuotannon lisäksi klassikoita, joista voisin nostaa esille filmin nimeltä Käpy selän alla (Mikko Niskanen, 1966). Olin kuullut elokuvasta paljon, mutta nyt vasta sain senkin katsottua ensimmäisen kerran. Elokuva täytti odotukseni. Aikansa mittapuulla paljasta pintaa oli jopa runsaasti, ja teemat pyörivät nuoruuden ja omien halujen ympärillä. Soundtrackin pariakin kappaletta olen kuunnellut vanhempieni autossa koko ikäni, ja nyt voin sanoa näiden kappaleiden toimivan paitsi omina kokonaisuuksinaan, myös mainiosti osana suomalaista elokuvahistoriaa.

Yritän saada seuraavan postauksen hieman nopeammin liikenteeseen, vaikka viime aikoina elokuvakokemukseni ovat jääneet pääasiassa pintapuolisiksi Netflix - ja silloin tällöin dvd-löydöiksi, joista ei kovasti sanottavaa ole. Eilen tosin katsottiin Johannan kanssa Sweeney Todd - The Demon Barber of Fleet Street (2007), ja se nyt on ihana, koska a) musikaali, come on, b) Alan Rickman ja c) Helena Bonham-Carter. Nämä tekevät mistä tahansa elokuvasta katsottavan ja jopa nautinnon.